Kannanottoja

Lemmikkikaupan tytöt -lukuprosessin jälkeen olen tarkastellut aihepiiriin liittyviä uutisia lehdistöstä hieman erilaisesta näkökulmasta. Yhdessä uutisessa kuluneen viikon sisällä oli kummasteltu, miten pienen rankaisun tekijä sai, kun juttu tapahtui "perhepiirin" sisällä eivätkä hyväksikäytetyt alaikäiset osanneet todistaessaan mainita, miten usein isä tai sittemmin vielä uusi isäpuoli olivat vuosien aikana heitä käyttäneet hyväkseen seksuaalisesti.


Toinen samaa aihepiiriä sivuava sähköposti putkahti laatikkooni. Voi olla, että nämä liittyvät toinen toisiinsa. Laitoin saamastani spostista osan tähän näkyviin. Saattaa käydä niin, että sinunkin spostiisi kannanottoa allekirjoituksen muodossa pyytävä viesti ilmestyy. Tähän keskusteluun en tietenkään tässä pyydä minkäänmoista allekirjoitusta. Lähinnä minua kiinnostaa, miten usean henkilön luo tulee kannanottoviesti tällaisesta yhteiskunnallisesta asiasta, kun meitä Netlibris-ihmisiä on monessa mukana.


"Hyvä Ystäväni! Olen huolissani Suomen nykyisestä oikeuskäytännöstä seksuaalirikosten osalta. Lopullisesti minut sai liikkeelle Hämeenlinnan käräjäoikeuden joulukuussa 2007 antama päätös, jossa isäpuoli tuomittiin kahdeksan vuotta jatkuneesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vain viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Haluan käynnistää asiasta laajempaa keskustelua joka johtaisi myös lainsäädäntömme ja ennen kaikkea oikeuskäytäntömme muutokseen niin, että seksuaalirikosten tuomiot vastaisivat edes jotenkin sitä vahinkoa ja tuskaa, jota teot aiheuttavat uhreille ja heidän läheisilleen. Mikäli haluat olla kanssani muuttamassa yhteiskuntaamme tältä osin oikeudenmukaisemmaksi, lue ja allekirjoita tämä vetoomus ja lähetä se sen jälkeen sähköpostina kaikille ystävillesi, tutuillesi, työtovereillesi ja muille joiden sähköpostiosoitteet sinulla on tiedossasi. jne"

Mitä jäi mieleen?

Koulukiireiden takia kirja jäi roikkumaan, kunnes jouduin sappileikkauksen takia pariksi viikoksi sairaslomalle. Täytyy myöntää, ettei se ehkä ollut kaikkein piristävintä sairaslomalukemista, aihe on kuitenkin sen verran rankka.

Kirjan alku kyllä imaisi mukaansa, mutta jossakin vaiheessa Jasminin etäännyttäminen alkoi ainakin minulla toimia itseään vastaan. Hän jäi henkilönä liikaakin arvoitukseksi. Jossakin määrin ymmärrettävältä tuntui hänen ensimmäinen elämänmuutoksensa - parhaan ystävän ja (sosiaalisen) isän menetys selittää kyllä sitä, miksi hän oli niin herkkä kopioimaan uuden ystävänsä jännittävämmän elämäntyylin. Sen sijaan se, että hän ei tunnu suuremmin tuntevan katkeruutta siitä, että on vuosia ollut käytännössä vankina, tuntuu jotenkin epäuskottavalta.

Jasminin äiti jätti aika lailla ristiriitaisen mielikuvan. Toisaalta hänen hätänsä tytöstä tuntui ihan aidolta ja siihen oli helppo samaistua. Toisaalta jäi vaivaamaan se, kuinka sujuvasti hän myös hyödynsi tyttären katoamista. Äitinä mietti myös sitä, miten oli mahdollista, että Jasmin onnistui pitkän aikaa viettämään kaksoiselämää kenenkään huomaamatta.

Kumma kyllä koko kirjassa sympaattisimmalta henkilöltä tuntui Randi, joka ei oikein sopeutunut seksibisneksen kovaan maailmaan, vaan elätteli romanttisia haaveita vaaleasta tytöstä.

En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, mutta kyllä se kieltämättä ajatuksia herätti.

Lukufiilistelyä

Ihan mukavaa oli Lukea Lukufiilis-lehdestä Saarijärven lukiossa opiskelevan Venla Soinisen arvostelu Lemmikkikaupan tytöistä. Hän kirjoittaa, että Snellman ei syyllistä - "ei tyttöjä, pomoa, äitejä, työntekijöitä, vaan osittaa pimemminkin vuosituhansia kestäneen naisten alistamisen historian".

Lemmikkikaupan tytöt

Tämä kirja tuli luettua paljon nopeammin kuin Liitupölyä-kirja. Se oli kuitenkin melko rankka kokemus. Kannattaisi varmaan lukea se uudelleen. Minusta oli vaikuttavaa esim. työn perässä tulleiden veljesten kohtalo. Toinen menetti henkensä ja toinen palasi kotimaahansa - mutta ei ollut entisensä.

Ajankohtaista ja vakuuttavaa!

Luin Lemmikaupan tytöt heti Heinolan kurssin jälkeen ja taas kerran yllätyin siitä, miten tarkasti Anja Snellman oli paneutunut kirjansa aiheeseen. Hän oli tutkinut ja tutustunut asioihin vakuuttavasti, jopa niin vakuuttavasti, että välillä se hieman ärsytti. Joka tapauksessa kirja pysäytti ajattelemaan: tälläista voisi tapahtua nykypäivänä - ja varmasti tapahtuukin. Kirja ei jäänyt pölyttymään yöpöydälle (kuten jäi McCourtin Liitupölyä), vaan huomasin että myös mieheni luki kirjan ja nyt se kiertää ystäväpiireissä.

Lukupohteita sadepäivänä

Tartuin kirjaan ristiriitaisin tuntein: ihailen Anja Snellmanin kykyä nähdä terävästi ajassa liikehtiviä ilmiöitä, pinnanalaisia virtoja, arvojen ja asenteiden tuskin havaittavia muutoksia ja vääristymiä ja antaa niille kirjallinen muoto. En ole tosin lukenut Safari Clubia, johon keskustelijat viittaavat, mutta se varmasti kuuluu samaan sarjaan. Toisaalta Snellmania lukiessa mieleeni hiipii toisinaan myös ärtymys ja tunne jostakin epäaidosta, laskelmoidusta. Siis vuorossa näin kuohuttava aihe, ja mausteeksi Kastajan raamatullisia assosiaatioita herättävä demoninen hahmo...

Yhdyn kuitenkin Annen näkemykseen siitä, että aihe on tärkeä ja että kirja varmasti puhuttelee myös nuoria lukijoita. Yhtymäkohtia todellisuuteen ei myöskään tarvitse hakea kaukaa: Natalia Kampuschin (Nimeä ei kirjoiteta ainakaan näin!) tapaus muistui ainakin minun mieleeni välittömästi, eikä vähiten siksi, että kaapattu alkaa tavalla tai toisella tuntea solidaarisuutta kaappaajansa kohtaan. Kaikkein eniten itseäni, teinipojan äitiä, puhutteli luonnollisesti uraäidin huoli ja syyllisyys. Ilman äidin näkökulmaa kirja jäisi mielestäni ontoksi: äidin ajatukset ja tunteet välittyvät intensiivisesti, osittain tajunnanvirtana.

Onko Jasmin uskottava henkilöhahmo? Miten hyvin Kauranen, teinityttöjen äiti, on onnistunut
tavoittamaan nuoren ihmisen herkkyyden ja haavoittuvuuden?

Lukukokemuksen jälkeen

Snellmanin kirja tuntuu herättävän paljon erilaisia mielipiteitä joka puolella, missä kirjaa luetaan.
Tuttavieni kirjallisuuspiirissä käsiteltiin juuri viime viikolla Lemmikkikaupan tyttöjä ja olemme jatkaneet edelleen keskustelua keskenämme, mielipiteet jakaantuvat täälläkin: osa pitää aihetta ärsyttävänä ja pinnallisena, toisten mielestä on hyvä, että asia otetaan esille. Samoin monet näkevät kirjassa epäloogisuutta ja toisten mielestä juuri kirjan todentuntuisuus on karmaisevaa.
Minä taidan kuulua mielipiteissäni molempien seikkojen kohdalla jälkimmäiseen kategoriaan.
Liisa mainitsi kommentissaan asian ajankohtaisuuden, koska opettaa samanikäisiä oppilaita. Luulen, että juuri tuo seikka vaikuttaa omaan lukukokemukseenikin, samoin kuin se, että tyttäreni ystävineen sijoittuu samalle ikähaitarille.
Nettiavaruus on tuonut kaiken kaikkien ulottuville, eivätkä nuoret enää elä suojatun kuplan sisällä. Tyttäreni opettaja oli lukenut luokalle pätkiä kirjasta ja keskustelua oli syntynyt paljon.
Itse jouduin välillä keskeyttämään lukemisen, koska teksti oli niin rankkaa. Koin, että tämä voisi olla niin totta, vaikka toisaalta on vaikea uskoa, etteivät vanhemmat tietäisi, jos lapsi on ollut viikon teillä tietymättömillä! Totuus voi olla karua.
Snellman tietyllä tavalla kärjistää kerrontaansa ja hyvä, että kärjistää. Tieto on yksi tapa suojautua ja jos tämä kirja herättää sekä vanhempia että nuoria tyttöjä ajattelemaan ja tiedostamaan, mitä vaaroja voi seurata hetken ajattelemattomuudesta, hyvä sekin.

Anne