Lukupohteita sadepäivänä

Tartuin kirjaan ristiriitaisin tuntein: ihailen Anja Snellmanin kykyä nähdä terävästi ajassa liikehtiviä ilmiöitä, pinnanalaisia virtoja, arvojen ja asenteiden tuskin havaittavia muutoksia ja vääristymiä ja antaa niille kirjallinen muoto. En ole tosin lukenut Safari Clubia, johon keskustelijat viittaavat, mutta se varmasti kuuluu samaan sarjaan. Toisaalta Snellmania lukiessa mieleeni hiipii toisinaan myös ärtymys ja tunne jostakin epäaidosta, laskelmoidusta. Siis vuorossa näin kuohuttava aihe, ja mausteeksi Kastajan raamatullisia assosiaatioita herättävä demoninen hahmo...

Yhdyn kuitenkin Annen näkemykseen siitä, että aihe on tärkeä ja että kirja varmasti puhuttelee myös nuoria lukijoita. Yhtymäkohtia todellisuuteen ei myöskään tarvitse hakea kaukaa: Natalia Kampuschin (Nimeä ei kirjoiteta ainakaan näin!) tapaus muistui ainakin minun mieleeni välittömästi, eikä vähiten siksi, että kaapattu alkaa tavalla tai toisella tuntea solidaarisuutta kaappaajansa kohtaan. Kaikkein eniten itseäni, teinipojan äitiä, puhutteli luonnollisesti uraäidin huoli ja syyllisyys. Ilman äidin näkökulmaa kirja jäisi mielestäni ontoksi: äidin ajatukset ja tunteet välittyvät intensiivisesti, osittain tajunnanvirtana.

Onko Jasmin uskottava henkilöhahmo? Miten hyvin Kauranen, teinityttöjen äiti, on onnistunut
tavoittamaan nuoren ihmisen herkkyyden ja haavoittuvuuden?

Lukukokemuksen jälkeen

Snellmanin kirja tuntuu herättävän paljon erilaisia mielipiteitä joka puolella, missä kirjaa luetaan.
Tuttavieni kirjallisuuspiirissä käsiteltiin juuri viime viikolla Lemmikkikaupan tyttöjä ja olemme jatkaneet edelleen keskustelua keskenämme, mielipiteet jakaantuvat täälläkin: osa pitää aihetta ärsyttävänä ja pinnallisena, toisten mielestä on hyvä, että asia otetaan esille. Samoin monet näkevät kirjassa epäloogisuutta ja toisten mielestä juuri kirjan todentuntuisuus on karmaisevaa.
Minä taidan kuulua mielipiteissäni molempien seikkojen kohdalla jälkimmäiseen kategoriaan.
Liisa mainitsi kommentissaan asian ajankohtaisuuden, koska opettaa samanikäisiä oppilaita. Luulen, että juuri tuo seikka vaikuttaa omaan lukukokemukseenikin, samoin kuin se, että tyttäreni ystävineen sijoittuu samalle ikähaitarille.
Nettiavaruus on tuonut kaiken kaikkien ulottuville, eivätkä nuoret enää elä suojatun kuplan sisällä. Tyttäreni opettaja oli lukenut luokalle pätkiä kirjasta ja keskustelua oli syntynyt paljon.
Itse jouduin välillä keskeyttämään lukemisen, koska teksti oli niin rankkaa. Koin, että tämä voisi olla niin totta, vaikka toisaalta on vaikea uskoa, etteivät vanhemmat tietäisi, jos lapsi on ollut viikon teillä tietymättömillä! Totuus voi olla karua.
Snellman tietyllä tavalla kärjistää kerrontaansa ja hyvä, että kärjistää. Tieto on yksi tapa suojautua ja jos tämä kirja herättää sekä vanhempia että nuoria tyttöjä ajattelemaan ja tiedostamaan, mitä vaaroja voi seurata hetken ajattelemattomuudesta, hyvä sekin.

Anne

Ensivaikutelma

Ehdin vasta tänään tarttua kirjaan, enkä ehtinyt vielä ensimmäistä lukua pitemmälle. Jotenkin kylmä ja etäännyttävä minä-kerronta imaisee tehokkaasti mukaansa, tekisi mieli heti selvittää, miksi kertoja etäännyttää elämänsä.



Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut erityisen innokas Anja Snellmanin tekstien ihailija, mutta tämä kirja tuntuu kiinnostavalta - populistisesta aiheestaan huolimatta.

Herutusta

Meillä alakoulussakin ilmenee Liisan mainitsemaa "herutusta". Siksi juuri kirja iskee tajuntaan - ja lujaa.

Ensituntuma

Pääsin vasta tänään Lemmikkikauppaan. Aloitus sujui nopeasti. Tuntuu kuitenkin vähän pelottavalta jatkaa (ja minä sentään luen sarjamurhaajaromaaneja rentoutuakseni). Aihe on yläluokilla opettavan silmin aika ahdistava. Näen sieluni silmin herutuskuvat ja sen viattomuuden, jolla nuori niiden maailmaan heittäytyy, leikillään ja leikkiäkseen. Enköhän kuitenkin selviä kirjasta.
Menen rohkeasti jatkamaan lukemista.

Kritiikin kritiikkiä

Lasse Koskela kirjoitti lemmikkikaupan tytöistä Parnassossa 4/07 aika nuivan kritiikin otsikolla "Pikaraapaisu aikamme ongelmiin". Hän pitää teosta puolitekoisena ja uskoo, että teoksen sanoma olisi se, että avioseksi olisi vaarallisempaa kuin maksettu seksi... Tuntuu ihmeelliseltä, että ammattikriitikko saattaa löytää kirjasta tällaisen sanoman! Itse olen moneen otteeseen palannut kirjan hienoon ja samalla suoraan ja rehelliseen tapaan käsitellä näin vaikeaa ja vaiettua aihetta, ihan tavallisten nuorten vaaraa ajautua alan raakaan bisnekseen. Kriitikon mielestä Anja Snellman jättää liian monia asioita avoimeksi kirjassaan. Olen täysin eri mieltä: kirjailija on voimakkaasti kantaaottava, hän puhuu vahvasti seksuaalisuuden teollistamista ja senkaltaisen bisneksen kaksinaamaisuutta vastaan.

Ensivaikutelmia

Minullekin tuli Lemmikkikaupan tyttöjä lukiessa jokseenkin heti mieleen Kastajaa muistuttava äärimmäisen dominoiva ja älykäs Safari Clubin mies. Yksi mielenkiintoinen asia, jota tekee mieli ryhtyä pohtimaan kirjaa eteenpäin lukiessaan, on se, millä keinoilla joku ylipäätään pystyy luikertelemaan toisten ihmisten elämän hallitsijaksi.
Jasmin Martinissa alkaa kiinnostaa se, miksi hän on ajautunut Kastajan omaisuudeksi. Onko hänellä jokin sisäsyntyinen tarve ripustautua ja löytää joku, joka näyttää tien eteenpäin.
Nuo kommentit maahanmuuttajien osuuden korostumisesta prostituutiolonkeroissa olivat kiinnostavia. En noin kolmenkymmenen ensimmäisen sivun lukukokemuksen pohjalta vielä ole ärsyyntynyt asiasta, mutta omia reaktioita on mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan. Luin äskettäin Mats Wahlin kirjan Lumi peittää jäljet, ja sen loppuun saatuani huomasin ihmetteleväni, miksi juuri maahanmuuttajanuorukaisesta oli tehty pahis. Ehkä se, että maahanmuuttajat kuvattaisiin pelkästään myönteisesti, olisi liian kliseemäistä.
Kaiken kaikkiaan Snellmanin uusin romaani on varmasti hyvä lukukokemus. Monenlaista pohdittavaa riittänee.
Terveisin Sirkka Miettinen